Miksi mikään ei täytä, vaikka kaikki on kunnossa

On olemassa tila, jolle ei ole kunnollista sanaa. Ulkoisesti kaikki toimii: työ, koti, arki, ehkä perhe ja projektit. Mittarit ovat vihreällä. Ja silti jokin on hiljaa sammunut. Tekeminen jatkuu, mutta kysymys miksi käy yhä useammin mielessä, eikä siihen tule vastausta.

Ensimmäinen selitysyritys on melkein aina sama: vika on koneessa. Lisää unta, parempi ruokavalio, uusi harrastus, uusi tavoite, ehkä uusi työ. Kävin tämän listan läpi järjestelmällisesti, neljältä suunnalta. Silti merkityksettömyys, tarkoituksettomuus ja tyhjyyden tunne vain voimistuivat, ja mitä ikinä koetin tehdä, ne eivät väistäneet. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin miksi: tyhjyys ei asunut koneessa.

Ymmärtääkseen miksi mikään ei täytä, kannattaa ensin katsoa, mikä täytti ennen.

Mikä täytti ennen

Suurimman osan aikuisuutta täyttymys tulee etenemisestä. Opinnot, ura, asunto, osaaminen: jokaisessa on seuraava porras, ja portaan saavuttaminen tuntuu joltakin. Mekanismi on tehokas kolmesta syystä. Suunta on valmiiksi annettu, edistyminen on mitattavissa, ja ympäristö vahvistaa jokaisen askeleen. Ei tarvitse kysyä mihin, koska portaikko vastaa puolesta.

Tämä mekanismi toimii niin hyvin, että sen varaan voi rakentaa vuosikymmeniä. Ja sitten se lakkaa toimimasta, tyypillisesti juuri silloin kun kaikki on saavutettu.

Miksi se lakkaa

Kaksi asiaa tapahtuu, usein yhtä aikaa.

Ensimmäinen: suorituksen tuoma tyydytys on suoritteen mittainen. Se tulee saavuttamishetkellä ja haihtuu, koska se oli sidottu portaaseen, ei siihen ihmiseen joka portaan kiipesi. Kun portaita on takana tarpeeksi monta, haihtuminen alkaa näkyä. Se mikä ennen innosti, alkaa tuntua suoritukselta, koska se oli suoritus koko ajan. Ennen sitä ei vain ehtinyt huomata.

Toinen: portaikon suunta ei ollut oma. Suuri osa tavoitteista, joita kohti kiipeämme, on peritty tai imetty ympäristöstä niin varhain, ettei valintaa koskaan tehty. Se ei ole virhe eikä heikkous, se on tapa jolla ihminen kasvaa. Mutta kun perityt tavoitteet on saavutettu, portaikko loppuu, eikä sisältä nouse uutta suuntaa, koska sisäistä suuntaa ei ole koskaan tarvinnut kysyä. Jäljelle jää tekeminen ilman miksi-vastausta.

Tästä seuraa se hämmentävä yhtälö: elämä, jossa ei ole mitään vialla ja josta puuttuu kaikki olennainen.

Miksi lisää samaa ei auta

Luonteva liike tässä kohdassa on syöttää koneelle uusi tavoite. Uusi projekti, kovempi vauhti, isompi haaste. Se tuntuu hetken toimivan, koska mekanismi käynnistyy tutusti. Mutta ongelma ei ollut tavoitteen puute vaan se, mistä tavoitteet tulivat, joten uusi porras samassa portaikossa tuottaa saman lopputuloksen nopeammin.

Toinen luonteva liike on hylätä koko kone: heittäytyä, irtisanoutua, lähteä. Sekin vastaa väärään kysymykseen, vain toisesta suunnasta. Kysymys ei ole siitä, pitääkö rakenne säilyttää vai purkaa. Kysymys on siitä, kenen elämää rakenne palvelee.

On vielä kolmas seuraus, josta puhutaan vähiten. Kun tekeminen on ollut rooli, myös suhteet ovat rakentuneet roolin varaan. Ihmisiä on ympärillä, mutta yhä harvempi tietää, mitä oikeasti kuuluu, koska tarkempi vastaus vaatisi sanoja joita ei vielä ole. Tyhjyys ja yksinäisyys kulkevat yhdessä, ja kumpikin pysyy piilossa, koska päällepäin mikään ei näytä olevan vialla. Siksi lähes jokainen luulee olevansa ilmiön kanssa yksin.

Mitä tässä välissä oikeasti tarvitaan

Jos tila pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, se voisi kuulua näin: vanha tapa elää on lakannut toimimasta, eikä uusi ole vielä auennut. Se ei ole sairaus eikä kriisi, vaikka siltä voi tuntua. Se on välitila, ja välitilassa on oma logiikkansa.

Siinä ei auta lisää tietoa, koska tietoa on jo enemmän kuin kukaan ehtii käyttää. Kirjat, videot, kurssit ja tekniikat ovat palasia ilman karttaa ja ilman järjestystä. Ilman järjestystä käy helposti jompikumpi: ihminen yrittää rakentaa yhteyttä muihin ennen kuin yhteys itseen kantaa, tai vetäytyy työstämään itseään ja huomaa olevansa entistä enemmän yksin.

Molemmat ovat saman virheen kaksi puolta. Suunta ja yhteys eivät ole vaihtoehtoja, joista valitaan. Ne tarvitsevat toisiaan, ja niillä on järjestys: ensin joku joka voi liittyä, sitten liittyminen. Ei joko tai, vaan sekä että.

Tämän järjestyksen kulkemiseen olen rakentanut kartan. Jos tämä teksti kuvasi jotain tuttua, aloituskohta selviää nopeimmin Suorittajan diagnostiikasta. Kuusitoista väittämää, kolme minuuttia, ja tulos kertoo mistä kohtaa karttaa sinun matkasi alkaa.

Juuso