Mitä lähemmäs tavoitettasi saavut, sitä vähemmän elämääsi mahtuu.

1400-luvun alussa Firenzessä keksittiin jotain, joka muutti tavan, jolla ihminen näkee maailman. Perspektiivi. Yksi pakopiste paperilla, ja yhtäkkiä tasainen kuva sai syvyyden. Kaikki viivat järjestyivät. Kaikella oli paikkansa, koska kaikki suhteutui yhteen pisteeseen.

Ehkä sinäkin olet, jopa huomaamattasi, rakentanut elämäsi loogisten pakopisteiden ympärille. Jokaisella roolillasi on oma pakopisteensä, jota kohti se kulkee. Työelämän roolillasi on johonkin tavoitteeseen liittyvä piste. Vanhemman roolilla on hyvin kasvatettujen lasten piste. Kumppanin roolilla, kunnon ihmisen roolilla, jopa itsensä kehittäjän roolilla, jokaisella on jossain kaukana se kohta, johon kaikkien viivojen on määrä yhtyä. Ja niin kauan kuin viivat suuntaavat pistettään kohti, elämä näyttää syvältä ja järjestyneeltä.

Mutta pakopisteessä on yksi ominaisuus, jota harva pysähtyy ajattelemaan.

Se on piste, jossa asiat katoavat. Siksi sillä on se nimi. Mitä lähemmäs sitä kuljet, sitä pienemmäksi kaikki käy. Ja kun vihdoin saavut siihen, siellä ei ole mitään.

Tämä selittää jotain, mitä moni ei uskalla sanoa ääneen: miksi saavuttaminen tuntuu niin tyhjältä pian perille pääsyn jälkeen. Tavoite, jota kohti kulki vuosia, saavutetaan, ja siinä kohdassa, jossa piti olla merkitys, onkin outo hiljaisuus. Useimmat päättelevät silloin, että vika oli väärässä pisteessä. Että pitää vain valita parempi piste ja alkaa piirtää uutta kuvaa. Uusi tavoite, uusi järjestelmä, uusi suunta. Ja moni piirtää uusia kuvia uusilla pisteillä koko elämänsä, pysähtymättä miettimään, voisiko kuvia piirtää myös toisin.

Tunnistan tämän, koska elin sitä itse. Jossain vaiheessa elämääni koin selittämätöntä tyhjyyttä, vaikka paperilla kaiken olisi pitänyt olla hyvin ja kohdallaan. Vika ei lopulta ollut yhdessäkään pisteessä, jonka olin valinnut. Vika oli siinä, että katsoin koko elämääni vain roolieni pakopisteistä käsin. Sittemmin olen löytänyt jotain aidompaa: kokemuksen siitä, etten ole vain viiva matkalla kohti omaa katoamistani, vaan elävä osa jotain suurempaa, vapaana ja yhteydessä yhtä aikaa. Siksi kirjoitan näitä: näiden asioiden jakaminen tuo elämääni merkitystä, ja jos yksikin lukija näkee oman kuvansa hetken uusin silmin, se riittää.

Se, minkä matkalla ymmärsin, on lopulta yksinkertaista: vika ei ole pisteessä vaan piirtämistavassa.

Yhden näkökulman maailma, se jonka Firenzessä opimme, on vain yksi tapa, jolla mieli voi järjestää todellisuuden. Ei väärä, mutta ei ainoa. Sen rinnalla on toinen tapa nähdä. Ei näkökulmattomuutta, eikä sitä löysää ajatusta, että kaikki näkökulmat ovat yhtä oikeassa. Vaan kyky nähdä useampi todellisuus yhtä aikaa, läpinäkyvinä, ilman että mikään niistä joutuu väistymään tai sulautumaan toiseen. Ei uutta ja parempaa pakopistettä, vaan vapautta siitä pakosta, että kaiken pitäisi järjestyä yhden pisteen ympärille.

Kuulostaa abstraktilta. Mutta olet luultavasti jo kokenut sen, ainakin välähdyksenä.

Se tapahtuu helpoimmin toisen ihmisen kautta. Siinä hetkessä, kun kuuntelet jotakuta etkä sovita hänen sanojaan omaan kuvaasi. Et korjaa, et vertaa, et mieti, mitä tämä tarkoittaa sinun kannaltasi. Ja hetken ajan huoneessa on kaksi kokonaista maailmaa yhtä aikaa, molemmat totta, kumpikaan ei väisty. Sinä et katoa hänen kuvaansa, eikä hän sinun. Juuri siinä vapaus ja yhteys lakkaavat kilpailemasta samasta tilasta. Voit olla täysin oma itsesi ja täysin läsnä toiselle, samassa hengenvedossa, koska kumpaakaan ei enää piirretä toisen pakopisteestä käsin.

Mitä hyötyä tästä on? Kysymys on rehellisesti sanottuna vähän hassu, koska hyötyajattelu on juuri sitä yhden pisteen piirtämistä, josta tässä yritetään hetkeksi irti. Mutta vastaan silti, koska kysymys on aito. Se hiljaisuus saavutuksen jälkeen lakkaa olemasta vika, joka pitää korjata. Ristiriidat, joita olet yrittänyt ratkaista vuosia, ura vai perhe, vapaus vai läheisyys, oma rauha vai toisten tarpeet, eivät ratkea, mutta ne lakkaavat repimästä, koska ne eivät enää ole pakopisteitä, joita kohti olisi pakko mennä. Huomaat, että kuvan voi piirtää monella muullakin tavalla, jopa kauniimmin ja elegantimmin kuin yhden pisteen varaan. Pakopisteitä kuvassa voi edelleen olla, mutta ne eivät enää määrittele kuvaa. Ja ihmiset alkavat näyttää siltä, keitä he todella ovat, eivät siltä, miltä he näyttävät sinun pisteestäsi katsottuna.

Perspektiivin keksiminen oli aikanaan valtava harppaus. Kukaan ei halua sitä pois. Mutta kuva, jossa on vain yksi pakopiste, on lopulta aika yksinäinen kuva. Siinä on vain yksi piste jota kohden kaikki suuntautuu.

Milloin viimeksi kuuntelit jotakuta niin, ettet sovittanut häntä omaan kuvaasi? Ja huomasitko, mitä sinulle tapahtui siinä hetkessä?