Pitkään luulin, että elämä etenee vaiheissa

Ensin opiskellaan ja sitten tehdään uraa. Ensin suoritetaan, sitten uuvutaan ja lopulta toivutaan. Kun luin aikanaan kehityspsykologiaa, vaiheille löytyi vielä nimet ja järjestys, ja diplomi-insinöörinä pidin siitä. Portaikossa tietää aina, millä askelmalla seisoo ja mitä seuraavaksi pitää tehdä.

Oman tarinani voi kertoa samalla tavalla: pääkonttori, uupumus, vuosia sängyn pohjalla ja lopulta uusi ammatti. Kaikki kohdat pitävät paikkansa, mutta järjestys syntyi vasta, kun aloin kertoa tarinaa. Silloin, kun elin sitä, mikään ei loppunut siististi ennen kuin seuraava alkoi. Makasin voimattomana ja tein samaan aikaan toipumisesta projektia, jossa oli aikataulu ja mittarit. Olin yhtä aikaa täysin pysähtynyt ja täydessä suoritustilassa.

Rakennusalalta löytyy tähän hyvä vertaus.

Ennen piirustusohjelmia jokainen suunnitteluala piirsi suunnitelmansa omalle läpinäkyvälle kalvolleen: arkkitehti omansa, sähkösuunnittelija omansa ja LVI-suunnittelija omansa. Kalvoissa oli reiät samoissa kohdissa, joten ne saattoi pinota piirustuspöydälle tappien varaan ja katsoa kaikkia yhtä aikaa. Rakennus ei ollut mikään yksittäinen kalvo vaan kaikki yhdessä. Kohdat, joissa ilmanvaihtokanava osui palkkiin, piti löytää ennen kuin mitään rakennettiin. Silloin kumpaakaan suunnitelmaa ei heitetty pois, vaan suunnittelijat sopivat, kumpi väistää.

Omassa elämässäni toimin pitkään päinvastoin. Pöydällä oli yksi kalvo kerrallaan, ja loput odottivat laatikossa vuoroaan. Ensin ura kuntoon, sitten aikaa ihmisille. Ensin terveys kuntoon, sitten aletaan elää. Jokainen päätös oli järkevä, mutta yhdessä ne tarkoittivat, että varsinainen elämä oli aina seuraavassa vaiheessa.

Arvelen, että moni tämän lukija tunnistaa saman. Ulospäin asiat ovat hyvin, ja seuraava askel on selvä. Silti jokin olennainen odottaa laatikossa. Kun sitä yrittää ottaa esiin, se tuntuu sotkevan sen, mikä nyt toimii, joten sen jättää sinne vielä vähäksi aikaa. Ja sitten taas vähäksi aikaa.

Minulle ratkaisu ei ollut uusi vaihe vaan toinen tapa katsoa. Kutsun sitä sekäettäisyydeksi: monta asiaa, jotka näyttävät toistensa vastakohdilta, voi olla totta samaan aikaan. Voi olla väsynyt ja silti kyvykäs. Voi olla kiitollinen siitä, mitä on rakentanut, ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Kun nämä saa pöydälle yhtä aikaa, kysymys muuttuu. Enää ei kysytä, missä vaiheessa olen ja mitä pitää saada valmiiksi ennen seuraavaa. Kysytään, missä kohdin asiat osuvat toisiinsa ja mistä niissä pitää sopia.

Se ei tarkoita, että koko elämä pitää myllätä. Useimmiten tällaisia kohtia on vain muutama. Kun ne löytyvät, suunta alkaa tuntua sekä järkevältä että omalta, ja sen mukaan voi elää jo nyt eikä vasta sitten, kun kaikki muu on valmista.

Vaiheita on toki olemassa. Lapsi kasvaa aikuiseksi, ja jotkin ovet aukeavat vasta toisten jälkeen. Ne kertovat vain osan siitä, mitä tapahtuu.

Olen tehnyt tätä työtä vuodesta 2018. Autan ihmisiä, jotka ovat tottuneet suorittamaan, löytämään suunnan, joka tuntuu sekä järkevältä että omalta. En pysty tekemään sitä kenenkään puolesta, enkä ole itsekään valmis. Huomaan yhä välillä suorittavani, joskus samana päivänä, kun puhun muille siitä irti päästämisestä. Siksi kutsun itseäni toipuvaksi diplomi-insinööriksi. Mutta tiedän, miltä pöytä näyttää, kun kalvot alkavat näkyä toistensa läpi, ja osaan auttaa toista katsomaan omaansa.

Mikä sinulla odottaa laatikossa vuoroaan?

P.S. Jos haluat hoksata, mikä sinulla odottaa laatikossa ja mihin olet nojannut, Suorittajan testi on maksuton ensimmäinen askel. Kaksitoista väitettä ja noin kolme minuuttia. Tee testi